Lähdin suorittamaan ensimmäistä tehtävää hakemalla omalla nimelläni Googlen antamia tuotoksia. Olin tuloksesta aivan pöyristynyt, suorastaan säikähtänyt. Minun pienimuotoinen yritystoimintani, joskus johonkin nettiluetteloon ilmoitettu ”Terapiapalvelut Eija Honkala” toistui lukemattomia kertoja mitä erilaisimmissa muodoissa. Joskus oli ensimmäiseksi sanaksi napattu ”Psykoterapeutti Eija Honkala”, joskus taas ”kognitiivista psykoterapiaa”, tai ”Terapiavastaanotto sijaitsee…”. Osoitteeni ja yhteystietoni, myös vanhentuneet sellaiset löytyivät kaikista ilmoituksista. Katkelmia omista kotisivuistani oli napattu mukaan. Vaatimattomasta toiminnastani sivukylän terapeuttina oli aikaansaatu sivukaupalla mainintoja - hetkinen,  tämä henkilöhän taitaakin pyörittää suurliiketoimintaa!?

Ammattipuolen lisäksi Google nosti esille lähes koko aikuisen elämäni harrasteet ja mielenkiinnon kohteet: milloin olin ollut seurakuntaneuvostossa iltasaarnan pitäjänä, milloin pöytäkirjan tarkastajana. Välillä taas Helsingin Keskipohjalaiset ry:ssä oli vietetty pikkujoulua ja minun nimiseni henkilö oli laulahdellut siellä köörissä. Lisäksi rakensin kokkoa Seurasaaressa, seisten kuvassa kokon kyljessä. Näköjään pidin myös esitelmiä Naistenkartanossa vaihtelevista teemoista. Tai olin osallistunut Varsinais-Suomalaisen sukuseuran kirjoituskilpailuun sillä ja sillä menestyksellä. Välillä hommaan sekaantui joku tuntematon Eija Honkala Seinäjoelta, joka tuntui harrastelevan urheilutoimintaa hyvin tuloksin. Sitten palattiin taas tosiasioihin ja hiukseni nousivat pystyyn: ei voi olla totta! Olin kuulemma kommentoinut Annaleena Pakkasen blogia ”näin sanoen”, eli sanasta sanaan kommentti toistettuna Ja vieläpä parilla eri kommentilla. Uskomatonta! Kuinka nämä ovat tänne joutuneet!

Oloni tuntuu epämiellyttävältä, hyväksikäytetyltä… Minun yksityistä elämääni, tekemisiäni, sanomisiani ja harrastuksiani esitellään julkisilla sivuilla. Apua! Pääseekö täältä pois! Ei pääse. On ilmeisesti opeteltava kieroksi ja nimensä väärentäjäksi.

Twitteri oli uusi tuttavuus. Jälleen annoin kiltisti käyttäjätunnukset ja salasanat, edellisestä kuitenkin viisastuneena nimellä Maija Matikainen. Täydestä meni, menikö? Itse twitteristä en saanut mitään ahaa-elämyksiä jos en muutakaan. Koko jutun idea ei avautunut minulle: löysin jokusen lyhyen, mitäänsanomattoman sanan klikkaamani ihmisen nimen perässä. En tarvitse tällaista.

Joukkokirjoittamista lähestyin varoen, etenkin kun kirjaimet näytölläni olivat paisuneet 260 %:iin ja tarvitsin ”ulkopuolista apua” palauttaakseni sen luettavaan kuosiin. Se onnistui. Yhteiseen kirjoitukseemme oli ilmestynyt muutama käsittämätön lause herra Papusta – tai Pavusta… Ja mikä on tämä Harmaa, koirako? No Kissa on mitä ilmeisimmin kissa. Siitä vaan sormet näppäimille ja  spontaanisti, miettimättä juttua jatkamaan. Jee, täähän on suorastaan kivaa! Ei tarvitse vastata kokonaistuloksesta. Mitä nappulaa nyt painetaan, kun lopetan osuuten? Painan kokeeksi joitakin, ja ihme tapahtui, juttu pysyi näytöllä. Olen käynyt aika ajoin katsomassa tarinan etenemistä ja lisäämässä siihen omaa pätkääni. Tästähän sukeutuu hassu juttu! Kivaa, ei liian vakavaa. Jonkun mielestä varmaan älytöntä.