perjantai, 30. joulukuu 2011

Kokonaisarviointia osallistumisestani 10 plus - kurssille

Lähdin kurssille innolla, koska olin jo pitkään ollut tyytymätön tietämykseeni ja taitoihini sosiaalisen median suhteen. Olin juuri ennen kurssia liittynyt facebookiin varovasti muutamia kavereita pyytäen.

 

Tämä kurssi on tuonut tietoisuuteeni paljon uusia välineitä, asioita ja mahdollisuuksia. Pääsin kokeilemaan kuvien siirtoa, videon siirtoa, twitteriä, yhteiskirjoittamista jne. Niissä kaikissa kohtasin saman ongelman: en osannut sitä tekniikkaa, jota pidetään perusasioina ja itsestään selvyyksinä. Takkusin jopa yksinkertaisten asioiden kanssa: miten pienennetään tekstiä, mistä poimitaan kuvia, miten kuva lähetetään. Tavanomaisimpiin ongelmiin löytyi apu perhepiiristä. Monet opittavista asioista jäivät kuitenkin vaille viimeistä silausta, mikä tuotti tuskaa perfektionismiin vivahtavalle  ”kaikki tai ei  mitään” - luonteelleni.

 

Yleistuntemukseni siis on, että kurssin käymiseni oli räpeltämistä. Siitä huolimatta opin aika paljon asioita ja kaikki tehtävät kuitenkin tuli suoritettua – jos nyt kuitenkin rimaa hipoen. Yleensä odotin kauhunsekaisella innolla seuraavan tehtävän ilmestymistä näytölle. Kaikista mieluiten kirjoitin blogia. Oli mukava pukea sanoiksi tuntojaan tehtävien kanssa takkuillessa. Ja yhteisblogin kirjoittaminen oli vallan hauskaa, kun tyyliltään täysin erilaiset ihmiset yrittivät vääntää juonta eteenpäin ja oikoa edellisten aivoituksia.

 

Kurssin yleisestä viretasosta tuli aluksi tunne, että useimmat lähtivät innolla mukaan. Mutta sitten äänet hiljenivät yksi kerrallaan ja henkilön ikään kuin katosivat näköpiiristä. Muutamat sitkeimmät saattoi löytää piilostaan käymällä kurkistelemassa heidän sivustojaan ja mahdollisia kommenttejaan. Olen miettinyt, mihin porukka hävisi ja miksi? Olen välillä tuntenut itseni yksinäiseksi sieluksi, joka harhailee yksikseen erämaassa ja yrittää löytää sen uumenista sitä sitä, mitä siellä ei ole. Mielessä risteilee kysymyksiä: Ovatko muut kyllästyneet? Tympääntyneet tyyppeihin? Todenneet aiheet tylsiksi? Oliko jotenkin minun syyni, että koko facebook-kirjoittaminen loppui minun kommenttiini? Mistä se johtui?

 

Ei! Järkevästi ajatellen arvelisin että syy ”vaikenemiseen” oli se, että kurssista tuli teknisesti liian haasteellinen, niin muille kuin minullekin. Tekninen tuki kurssin taholta oli – anteeksi rakkaat vetäjät – varsin kevyt. Ainakin minun kaltaiseni ihminen tarvitsisi paljon enemmän ohjeita, vastauksia, tukea ja neuvoja, nimenomaan teknisistä asioista.

 

Tulin aika pitkälti kurssille oppiakseni tekniikan blogi-kirjoittamiseen. Siihen olen saanut johtolankoja siten, että jos jossain vaiheessa ”oikeasti” lähden mukaan, tiedän mitkä ovat ne kysymykset, joihin tarvitsen lisäosaamista.

tiistai, 6. joulukuu 2011

Tutkimusretkellä facebookissa

 Olen melko uusi facebookissa, koska olen pitkään suhtautunut epäilevästi sen antiin. Elelen edelleenkin tarkkailuvaihetta, tarkoituksenani saada käsitys, kannattaako jäädä vai lähteä. Tämänkertainen kurssitehtävä on erityisen mielenkiintoinen siitä syystä, että haluaisin itsekin analysoida tarkemmin, mitä facebook-kirjoittelu oikeasti sisältää. 

Oma ”kaveri” – porukkani on tarkoituksellisesti pieni, koska vasta testaan systeemiä. Se koostuu lähinnä serkuistani Keski-Pohjanmaalta, parista perheen jäsenestä ja muutamasta muusta tuttavasta.

 

Kun tutkin noin kuukauden ajalta facebook – kirjoittelua, olen havaitsevani siinä tietyt teemat ja tietyt piirteet. Muutamat ihmiset lähettävät lähes päivittäin jonkin merkinnän, mitä kulloinkin puuhaavat, ”täällä sitä ollaan..!”. Eräät toiset eivät näy oikeastaan lainkaan, heidän nimensä tulee esille vain jonkun toisen päivityksessä ”tykkää” – painalluksena.

 

Leikkimielisiä kilpailuja ja testejä lähetellään: ”Koristele joulukuusi ja osallistu Plantagenin kilpailuun!”. Eräässä terveydenhoitolehteä markkinoivassa jutussa on käännöskoneen kääntämä artikkeli ”Kiitollisuuden tervehdyttävästä vaikutuksesta” ja jutun kapulakielisestä kehotuksesta tulee hilpeä olo. ”pidä kiitollisuutta lehdessä tavaksi kirjoittaa muistiin tai jakaa rakkaansa ajatuksia lahjoja olet saanut joka päivä”. Kehotettaneen kai pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa…!

 

Muutama valveutuneempi välittää silloin tällöin lehtiartikkelin, jota sitten itse kommentoi. Kuukauden aikana  lähetettiin mm. Pertti Salolaisen puhe Presidenttifoorumissa ja arkkipiispa Kari Mäkisen puheenvuoro jossain lehdessä. Kumpikin kirvoitti suurehkon määrän kommentteja, joissa kritisoitiin rahan valtaa ja mahtipontista omistamista ja toisaalta moitittiin kirkko-organisaatiota sen tekopyhyydestä todeten mm. että ”aidot ihmiset ja aito kohtaaminen on muualla”. Yleensä kommentoijat myötäilivät artikkelin valovoimaisen lähettäjän sanomisia ja tarkoituksia, mikä on ymmärrettävää, koska kyseessä ovat hänen kaverinsa. Aitoa, eri puolilta asiaa valottavaa keskustelua ei mielestäni näkynyt. Jos joku virittee kysymyksiä jostakin isommasta ja tärkeästä asiakokonaisuudesta, kommentteja ei tunnu tulevan eikä keskustelua käydä. On vissiin facebookiin liian raskasta – ”ei jaksa lukea”… Eikä miettiä.  Mutta mitä pienempi asia, sitä enemmän kommentteja! Yleisimmin kirjoittajat kirjoittivat muutaman sanan lauseita: ”kotona, lapsi sairas ja hajuvedet pitkin kylppärin lattiaa”, tai, ”olen vilustunut”, tai ”jouluvalot on nyt ripustettu”, ”tuoksuva jauhelihakeitto pimenevässä illassa…” Tämän tapaisiin tuli aina muutama lyhyt kommentti, jossa osallistuttiin myötätunnolla kirjoittajan kärsimykseen, vahinkoon tai elämän kauheuteen.

 

Tietyt henkilöt keskittyivät toistuvasti lähettämään you-tubista musiikkivideoita liittäen mukaan huokauksen, ”kuulkaa kuinka ihanaa musiikkia!” Myös jouluradion käynnistävä painike löytyi sivuilta.

 

Omassa kaveripiirissäni tuntuu olevan kaksi leiriä: älymystö ja muut. Älymystö saattaa joskus iskeytyä jonkin asian kimppuun, kritisoiden, suomien ja kiihkoillen. Tämä innostus on kuitenkin hetkellistä laantuen sitten hiljalleen samoihin teemoihin ”muiden” kanssa; asioiden keskittyessä arkisiin asioihin kuten em. ”jouluvalot”, ”jauhelihakeitto” ”adventtitoivotus” jne.

 

Yhteisösivuihin tutustuin ensimmäistä kertaa tämän tehtävän tiimoilta. En voi kommentoida työyhteisöni tai edustamani organisaation sivustoja, koska en kuulu mihinkään sellaiseen. Olen yksinäinen ja itsenäinen ammatinharjoittaja. Tutustuakseni yhteisöjen facebook-sivustoihin valitsin sattumanvaraisesti pari erilaista yhteisöä. Kävin katsomassa ”Raamatunlukijain liiton” facebooksivut, ”Älä osta mitään” – kampanjan sivut sekä ”Jaakko Teppo”- trubaduurisivut. Vaikutelmaksi muodostui, että em. sivustot ovat edustamansa asian jatkuvuuteen ja markkinointiin tähdättyjä. Joku päävastuulliseksi nimetty vie kampanjan tavoitetta eteenpäin yrittäen pitää yllä ”punaista lankaa” asiansa tunnetuksi tekemiseksi. Myös tiedot tulossa olevista tapahtumista on pidetty hyvin esillä. Kommentoinnit ja keskustelut näillä sivustoilla jäävät hyvin vähäisiksi. ”Tykkää” – painalluksia esiintyy ikään kuin sen merkiksi, että joku näitä sivuja kuitenkin lukee.

maanantai, 28. marraskuu 2011

Oma verkkohartaus: Todistamisen vaikeudesta


Raamatun teksteissä kehotetaan toistuvasti kristittyjä, Jeesuksen olemassaoloon uskovia levittämään ”ilosanomaa” muillekin ihmisille. Tähän tehtävään nimettiin aluksi opetuslapset, mutta sama velvoite on annettu kaikille muillekin.

 

Sanoma on levinnyt. Sen todistaa se, että kahden vuosituhannen jälkeen kristinusko edelleen elää ja on levinnyt kaikkialle maailmaan.

 

Kuitenkin tuntuu kuin todistaminen uskosta olisi tehty jostain syystä tarkoituksella vaikeaksi. Jo sana ”todistaminen” tai ”saarnaaminen” kätkevät sisäänsä epämiellyttäviä lisämerkityksiä. ”Älä saarnaa!”, sanotaan närkästyneenä ihmiselle, joka pyrkii antamaan hyvää tarkoittavia neuvoja lähimmäiselleen.

 

Missä on vika, puhujassa, kuulijassa vai viestin sisällössä silloin, kun sitä ei haluta ottaa vastaan? Kun kuitenkin pitäisi olla kysymys ”hyvästä sanomasta”.

 

”Sanat ovat sanoja, sanahelinää…”, kuultu saatetaan kuitata. Se tarkoittaa, että sanat eivät itsessään merkitse vielä mitään. Tärkeämpää on suhde sanojaan, otetaanko hänet vakavasti, luotetaanko häneen. Jos luottamusta nauttiva ihminen alkaa puhua uskostaan, häntä todennäköisesti kuunnellaan. Tiellä on kuitenkin edelleen yksi kynnys: millaista kieltä puhuja käyttää? Jos sanat ovat ylihengellisiä, ne kohoavat ylös korkealle, mutta jättävät kuulijan sisälle kysyvän olon. ”Mitä hän sanoo?”, kysymme. Hän sanoo: ”Ota Jeesus sydämeesi”, ”Tule Jeesuksen ristin ääreen” tai ” Karitsan veri puhdistaa”. Mitä hän tarkkaan ottaen tällä tarkoittaa? Kyse on kiistatta kristinuskon ydinasioista ja kuitenkin niillä on taipumus singahtaa ohitsemme. Sanat virittävät lähes uhkaavan vaatimuksen ja haasteen, josta seuraa, että moni ottaa vaistomaisesti etäisyyttä asiaan.

 

Jos puhuja tuntuu ottaneen omaksi tehtäväkseen toisten ihmisten käännyttämisen, hän astuu yhtäkkiä minun reviirilleni. Hän omii itselleen sen yhteisen Jumalan, josta minäkin olen luullut omistavani jotakin. Minun uskoltani viedään pohja. Tämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja aiheuttaa vastarintaa.

 

Usko-puheilla voi olla mahdollisuutensa, jos ihminen kertoo toiselle itsestään aidosti, avautuu oman elämänsä vaikeuksista ja liittää siihen oman käsityksensä uskostaan. Tuolloin hän ei tuputa asiaa toiselle, vaan puhuu itsestään ja jättää toisen ihmisen jumalasuhteen rauhaan. Näin hän osoittaa ymmärtävänsä, että kyse on kunkin ihmisen ja Jumalan välisestä ainutlaatuisesta asiasta.

 

Miksi sanoman vienti Jeesuksesta on tehty ihmiselle lähes mahdottomaksi toteuttaa, vaikka kyse on meille kiistattomasti annetusta tehtävästä?

 

Kyseessä on mysteeri, jonka salaisuutta ei ole ehkä tarkoituskaan löytää. Jos ihminen voisi standardoida ja tuotteistaa ”käännytyksen”, siitä tulisi välittömästi ihmisen tuote. Sitä voitaisiin mitata, sillä voitaisiin kilpailla ja käyttää vallan välineenä toisia vastaan. Uskonsodissa näin voidaan ajatella tapahtuneenkin. Ihminen kykenee pilaamaan pyhän, kun kokee ”tietävänsä” ja ”osaavansa” ja alkaa käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa.

 

Tosiasiasta, että evankeliumi kaikesta huolimatta leviää voitaisiin ajatella, että kyseessä on Jumalan oma ase, joka on kuten elämä ja kuolema, vain hänen omissa käsissään. Hän antaa ja ottaa, käyttäen itse määrittämäänsä aikaa ja salattuja keinojaan. Usko Jumalaan leviää ihmisestä huolimatta.

 

Meille on selkeästi sanottu ja ymmärrettävästi painotettu Raamatussa yksi asia: ”rakastakaa lähimmäisiänne”. Sitä viestiä ei ole piilotettu mystiikan ja tulkinnallisten monimerkityksisyyksien taakse. Siksi meidän ei kannattane kiinnittää liian suurta painoa ”todistamisen” toteutukseen tai tekniikkaan. Keskeisintä on oma motiivimme, tarkoituksemme ja toiveemme. Hyväksyttävä tavoite voisi olla toive, että lähimmäinenkin saisi kokea sitä hyvyyttä, jota itse olemme Jumalan taholta kokeneet. Tältä pohjalta voimme lähestyä toisiamme itsellemme luontaisimmalla tavalla vailla muotopaineita.  Jumala vastaa viestin perillemenosta. Muuta mahdollisuutta perillemenolle ei ole.

 

RUKOUS:

 

Jumala, anna minun toteuttaa käskyäsi sanasi eteenpäin viemisestä.

Huolimatta pelostani, että käytän vääriä sanoja tai tulen väärin ymmärretyksi.

Anna luottamus sanoihin tarkoittamallasi hetkellä.

Haluaisin olla edessäsi rehellisenä Sinulle, rehellisenä itselleni ja lähimmäiselleni.

Tahtoisin jakaa eteenpäin sitä hyvää, mitä Sinulta voi kokemani mukaan saada.

Anna rohkeus tehdä se, mihin pystyn.

Muusta en voi vastata.

Sinä mittaat ja korjaat sadon.

Amen

 

 

tiistai, 22. marraskuu 2011

Verkkosorsastuksen lumoissa

Tämän kertainen opiskelutehtävämme ei ottanut ensin millään valjetakseen. Että projektisuunnitelma? Facebookiin? Talkookysymyksiä? Ensimmäinen ajatus oli, että nyt ei tule mitään! Tuntui mahdottomalta ajatella jotain järjellistä suunnitelmaa, jonka vielä levittelisi reposteltavaksi omaan facebookiinsa, jossa kavereina on (kaikella kunnialla) maalaisserkkuja ja kummin kaimoja. Heitä ei kiinnostaisi pätkän vertaa nerokkaimmatkaan ammatilliset ajatukseni. 

Kun kävimme chatissa keskustelua viime perjantaina, Antero ja Annaleena heittivät esille ajatuksen, että tämän verkkokyselyn voisikin laittaa vaikka yhteisille ”10-pistettä” facebook sivustoillemme. Miksipä ei, meillähän on kaikilla sama ”mahdottomuus” edessämme, joten voisimme suhtautua lempeällä ymmärtämyksellä toistemme kokeiluihin.

Istuessani saunan jäähyllä kaljapullo kaverinani sain ajatuksen (saunassa syntyvät yleensäkin kaikki ns. ajatukseni…). Voisinko kehitellä verkossa tapahtuvaa vertaistukea, jossa toimisin itse ohjaajana! Tiedän, että monilla ihmisillä on ahdistusta ja masennusta, joihin ei ole tullut lähdettyä hakemaan ns. ammattiapua. Heidän kannaltaan voisi olla matalampi kynnys lähteä pohtimaan tilannettaan verkossa, keskustellen muiden samantapaisista ongelmista kärsivien kanssa. Voisi purkaa mieltään, saada lohtua toisten kokemuksista ja toiveikkuutta toisten löytämistä ratkaisuista. Oman ammatillisen kokemukseni mukaan vertaistuki on erinomainen avun saamisen muoto!

En siis lähtisi tekemään terapiaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Toisin esiin faktatietoa ongelma-alueesta, voisin esittää eteenpäin auttavia kysymyksiä ja voisin liittää linkkejä sopiviin lukemistoihin. Ja ennen kaikkea pyrkisin tasapainottamaan kenties liian kärjekkääksi liukuvaa keskustelua ja luomaan toiveikkuutta toivottomuuden alkaessa ottaa tilaa.

 

Ideaa ajatellessani alkoi tuntua, että haluaisin oikeasti tutkia tällaisen nettivertaisryhmän perustamisen mahdollisuuksia. Tietysti tarvitsisin moneen asiaan lisää tietoa ja ennen kaikkea teknistä taitoa netin kanssa työskennellessä. Mutta tieto ja taito ovat saatavissa.

Ryhmä ei olisi sidottu aikaan eikä paikkaan! Se voisi saada masentuneenkin virittäytymään koneen avaamiseen ja muiden kirjoitusten lukemiseen – ensimmäinen askel toipumisen tiellä! Se voisi oikeasti auttaa ja tuoda uutta toiveikkuutta monille.

 

Niinpä siitä sitten laittamaan tätä kuolematonta ideaa verkkosorsastuksen piiriin monilla tärkeillä talkookysymyksillä varustettuna! Eteen tuli ensin vastoinkäymisiä tekniikassa, mm. tekstin siirto wordista facebookiin ei tahtonut onnistua. Soitto pojalleni, ja niin ongelma ratkesi. Onnistumisen innoittamana siirsin saman kyselyn myös kurssin alussa luomaani kolleegaryhmään. Sitten vaan odottelemaan sorsastuksen tulosta. Saalista ei ole vielä näkynyt, sorsat ovat olleet muissa puuhissa. Kannustuksen sanoja olen sentään saanut ja se on ilahduttanut. Tässä ollaan ja hyvä niin. Teen tästä todellisen projektin, jos siltä tuntuu...

tiistai, 15. marraskuu 2011

Googletin

Lähdin suorittamaan ensimmäistä tehtävää hakemalla omalla nimelläni Googlen antamia tuotoksia. Olin tuloksesta aivan pöyristynyt, suorastaan säikähtänyt. Minun pienimuotoinen yritystoimintani, joskus johonkin nettiluetteloon ilmoitettu ”Terapiapalvelut Eija Honkala” toistui lukemattomia kertoja mitä erilaisimmissa muodoissa. Joskus oli ensimmäiseksi sanaksi napattu ”Psykoterapeutti Eija Honkala”, joskus taas ”kognitiivista psykoterapiaa”, tai ”Terapiavastaanotto sijaitsee…”. Osoitteeni ja yhteystietoni, myös vanhentuneet sellaiset löytyivät kaikista ilmoituksista. Katkelmia omista kotisivuistani oli napattu mukaan. Vaatimattomasta toiminnastani sivukylän terapeuttina oli aikaansaatu sivukaupalla mainintoja - hetkinen,  tämä henkilöhän taitaakin pyörittää suurliiketoimintaa!?

Ammattipuolen lisäksi Google nosti esille lähes koko aikuisen elämäni harrasteet ja mielenkiinnon kohteet: milloin olin ollut seurakuntaneuvostossa iltasaarnan pitäjänä, milloin pöytäkirjan tarkastajana. Välillä taas Helsingin Keskipohjalaiset ry:ssä oli vietetty pikkujoulua ja minun nimiseni henkilö oli laulahdellut siellä köörissä. Lisäksi rakensin kokkoa Seurasaaressa, seisten kuvassa kokon kyljessä. Näköjään pidin myös esitelmiä Naistenkartanossa vaihtelevista teemoista. Tai olin osallistunut Varsinais-Suomalaisen sukuseuran kirjoituskilpailuun sillä ja sillä menestyksellä. Välillä hommaan sekaantui joku tuntematon Eija Honkala Seinäjoelta, joka tuntui harrastelevan urheilutoimintaa hyvin tuloksin. Sitten palattiin taas tosiasioihin ja hiukseni nousivat pystyyn: ei voi olla totta! Olin kuulemma kommentoinut Annaleena Pakkasen blogia ”näin sanoen”, eli sanasta sanaan kommentti toistettuna Ja vieläpä parilla eri kommentilla. Uskomatonta! Kuinka nämä ovat tänne joutuneet!

 

Oloni tuntuu epämiellyttävältä, hyväksikäytetyltä… Minun yksityistä elämääni, tekemisiäni, sanomisiani ja harrastuksiani esitellään julkisilla sivuilla. Apua! Pääseekö täältä pois! Ei pääse. On ilmeisesti opeteltava kieroksi ja nimensä väärentäjäksi.

 

Twitteri oli uusi tuttavuus. Jälleen annoin kiltisti käyttäjätunnukset ja salasanat, edellisestä kuitenkin viisastuneena nimellä Maija Matikainen. Täydestä meni, menikö? Itse twitteristä en saanut mitään ahaa-elämyksiä jos en muutakaan. Koko jutun idea ei avautunut minulle: löysin jokusen lyhyen, mitäänsanomattoman sanan klikkaamani ihmisen nimen perässä. En tarvitse tällaista.

 

Joukkokirjoittamista lähestyin varoen, etenkin kun kirjaimet näytölläni olivat paisuneet 260 %:iin ja tarvitsin ”ulkopuolista apua” palauttaakseni sen luettavaan kuosiin. Se onnistui. Yhteiseen kirjoitukseemme oli ilmestynyt muutama käsittämätön lause herra Papusta – tai Pavusta… Ja mikä on tämä Harmaa, koirako? No Kissa on mitä ilmeisimmin kissa. Siitä vaan sormet näppäimille ja  spontaanisti, miettimättä juttua jatkamaan. Jee, täähän on suorastaan kivaa! Ei tarvitse vastata kokonaistuloksesta. Mitä nappulaa nyt painetaan, kun lopetan osuuten? Painan kokeeksi joitakin, ja ihme tapahtui, juttu pysyi näytöllä. Olen käynyt aika ajoin katsomassa tarinan etenemistä ja lisäämässä siihen omaa pätkääni. Tästähän sukeutuu hassu juttu! Kivaa, ei liian vakavaa. Jonkun mielestä varmaan älytöntä.

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Kerron blogissani siitä, kuinka "aloittelija" ja teknisiä asioita pelkäävä ihminen yrittää tutustua blogien tekemisen maailmaan. Kokeilu liittyy Kotimaa-yhtiön "10 pistettä" - koulutukseen.

  • Tagipilvi