Tämän kertainen opiskelutehtävämme ei ottanut ensin millään valjetakseen. Että projektisuunnitelma? Facebookiin? Talkookysymyksiä? Ensimmäinen ajatus oli, että nyt ei tule mitään! Tuntui mahdottomalta ajatella jotain järjellistä suunnitelmaa, jonka vielä levittelisi reposteltavaksi omaan facebookiinsa, jossa kavereina on (kaikella kunnialla) maalaisserkkuja ja kummin kaimoja. Heitä ei kiinnostaisi pätkän vertaa nerokkaimmatkaan ammatilliset ajatukseni. 

Kun kävimme chatissa keskustelua viime perjantaina, Antero ja Annaleena heittivät esille ajatuksen, että tämän verkkokyselyn voisikin laittaa vaikka yhteisille ”10-pistettä” facebook sivustoillemme. Miksipä ei, meillähän on kaikilla sama ”mahdottomuus” edessämme, joten voisimme suhtautua lempeällä ymmärtämyksellä toistemme kokeiluihin.

Istuessani saunan jäähyllä kaljapullo kaverinani sain ajatuksen (saunassa syntyvät yleensäkin kaikki ns. ajatukseni…). Voisinko kehitellä verkossa tapahtuvaa vertaistukea, jossa toimisin itse ohjaajana! Tiedän, että monilla ihmisillä on ahdistusta ja masennusta, joihin ei ole tullut lähdettyä hakemaan ns. ammattiapua. Heidän kannaltaan voisi olla matalampi kynnys lähteä pohtimaan tilannettaan verkossa, keskustellen muiden samantapaisista ongelmista kärsivien kanssa. Voisi purkaa mieltään, saada lohtua toisten kokemuksista ja toiveikkuutta toisten löytämistä ratkaisuista. Oman ammatillisen kokemukseni mukaan vertaistuki on erinomainen avun saamisen muoto!

En siis lähtisi tekemään terapiaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Toisin esiin faktatietoa ongelma-alueesta, voisin esittää eteenpäin auttavia kysymyksiä ja voisin liittää linkkejä sopiviin lukemistoihin. Ja ennen kaikkea pyrkisin tasapainottamaan kenties liian kärjekkääksi liukuvaa keskustelua ja luomaan toiveikkuutta toivottomuuden alkaessa ottaa tilaa.

 

Ideaa ajatellessani alkoi tuntua, että haluaisin oikeasti tutkia tällaisen nettivertaisryhmän perustamisen mahdollisuuksia. Tietysti tarvitsisin moneen asiaan lisää tietoa ja ennen kaikkea teknistä taitoa netin kanssa työskennellessä. Mutta tieto ja taito ovat saatavissa.

Ryhmä ei olisi sidottu aikaan eikä paikkaan! Se voisi saada masentuneenkin virittäytymään koneen avaamiseen ja muiden kirjoitusten lukemiseen – ensimmäinen askel toipumisen tiellä! Se voisi oikeasti auttaa ja tuoda uutta toiveikkuutta monille.

 

Niinpä siitä sitten laittamaan tätä kuolematonta ideaa verkkosorsastuksen piiriin monilla tärkeillä talkookysymyksillä varustettuna! Eteen tuli ensin vastoinkäymisiä tekniikassa, mm. tekstin siirto wordista facebookiin ei tahtonut onnistua. Soitto pojalleni, ja niin ongelma ratkesi. Onnistumisen innoittamana siirsin saman kyselyn myös kurssin alussa luomaani kolleegaryhmään. Sitten vaan odottelemaan sorsastuksen tulosta. Saalista ei ole vielä näkynyt, sorsat ovat olleet muissa puuhissa. Kannustuksen sanoja olen sentään saanut ja se on ilahduttanut. Tässä ollaan ja hyvä niin. Teen tästä todellisen projektin, jos siltä tuntuu...